Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Sapattivapaani lähenee loppuaan ja nyt onkin jo laukut pakattu ja tämä kotirouva valmis palaamaan Suomeen. Suomeen paluu tietää viimestä rutistusta ennen ensi tiistain pääsykoetta ja töihin paluuta. Vietin kuusi kuukautta tekemättä töitä ja opiskelin kotona miehen hoitaessa laskujen maksut. Ensimmäiset viikot tammikuussa meni täysin koomassa kun keräilin itseäni syksyn koulu- ja työstressistä. En muista mitään tammikuusta, muuta kuin että makasin sohvalla miehen ollessa töissä. Helmikuussa olikin meillä ruhtinaallinen viikon loma Louisianassa kun tapasin miehen perheen ja lapset ensimmäistä kertaa. Niin ja kävihän meillä vieraita Suomestakin helmikuun lopussa. Maaliskuussa aloitin spinningin ja lisäsin treenejä reippaasti ja alkoi tuntua siltä että energiatasot nousivat ja jaksoin opiskella pidempiä päiviä. Kävimme myös Niagaran putouksilla, nautimme toistemme kokkailuista ja leipomisista ja menimme kihloihin. Huhtikuussa ajoimme Louisianaan ja takaisin ja saimme nauttia ihan mielettömistä hellekeleistä. Huhtikuussa kävimme myös New York Cityssä siskoni ja hänen miehensä kanssa. Toukokuun alussa juhlimme vappua, mutta muuten tuli opiskeltua todella tiiviisti eikä oikeastaan käyty missään kun koko ajan piti lukea. 

Nyt olo on rauhallinen, levännyt ja odottava. Vielä kuukausi sitten en uskonut että saisin opiskelut siihen pisteeseen, että voin mennä tekemään kokeen, mutta nyt on jo paljon rauhallisempi olo. Olen lukenut kirjat kolmesti läpi ja tehnyt "tehtävät" kolmesti ja vielä on viikko jäljellä saada taottua päähän laskukaavat ja muut tuikitärkeät sanat. Koska poistimme elämästäni kaiken stressin, olo on erittäin levännyt. En ole joutunut hoitamaan talouttamme, ts. en käynyt opiskelujen ohessa töissä tai stressannut riittääkö rahat elämiseen, vaan siirrettiin miehen tehtäväksi kaikki stressitekijät ja olen saanut keskittyä täysin omaan juttuuni satasella. Välillä on mennyt päiviä kun en ole edes tehnyt ruokaa tai käynyt ruokakaupassa ihan vaan sen takia koska on ollut lukudraivi päällä ja mies on hoitanut ruokahuollon. Toki olen väsynyt lukemiseen ja tuntuu siltä että aivot kaipaisivat hieman lepoa, mutta koska loppusuora häämöttää, en aio lopettaa ennen kun olen maalissa. Samalla poistimme erään erittäin tärkeän stressitekijän, mikä valitettavan monella koituu kohtaloksi pääsykokeissa, nimittäin sen että tämä koulu olisi minun ainut vaihtoehto. Koulu on juuri se mihin haluan (monestakin syystä), mutta se ei ole ainut vaihtoehto. Joka viikko on mies löytänyt uusia bisnesideoita ja projekteja, mitä voin alkaa tekemään jos en pääse kouluun Suomessa. Ja yksikään hänen ideoista ei ole ollut huono. Koska minulla on siis toisin sanoen suunnitelma B, en ole menossa kokeeseen "all in" periaatteella ja veren maku suussa. Viime vuonna stressasin niin paljon itse koetta, että oli vastakin aivan sekaisin ja kipeä monta viikkoa. Joten, nyt olo on odottava. Haluan saada tämän vaiheen elämästäni pois alta, jotta voin jatkaa taas muihin seikkailuihin. 

Jännittää hieman mennä töihin, mutta luulen että K-ruokakaupat on ihan samalla mallilla kuin ennenkin ja kassakone toimii samalla tavalla kuin joulukuussakin, joten turhaan minä sitä kai stressaan. Parasta kuitenkin paluussa on perheen ja ystävien tapaaminen. En ole kokenut ikävän tunnetta, kuin vasta ensimmäisen kerran vajaa viikko sitten, mutta onneksi Skype pelasti tilanteen, joka oli vähintäänkin raskas. Se, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle samaan aikaan ja ulkonakin vaan sataa vettä, niin olin niin onnellinen, että Skype toimi moitteettomasti tänä sateisena päivänä ja sai purkaa pahaa oloa jollekin. 

Blogiarkistoihin jäi kymmenkunta julkaisematonta postausta, koska niistä tuli liian henkilökohtaisia ja intiimejä, mutta hyvä niin, koska ilman blogia olisin varmaan jäänyt monta kertaa pohtimaan turhaan jotain asiaa. Mutta koska minulla oli kanava, mitä kautta purkaa ajatuksia, palaan Suomeen myös henkisesti levänneenä ilman pysyviä mielenterveydellisiä vammoja, eikä vaan fyysisesti levänneenä. Blogi oli tilanteeseeni juuri sopivan verran vuorovaikutusta ja toimi loistavana informaatiokanavana ilmoittaa kaikille "että kaikki on hyvin". Blogi oli tarkoitettu alunperin perheelleni ja ystävilleni, mutta ilokseni löysi muutama "ulkopuolinenkin" lukija tänne ja löytyi uusia tuttavuuksia blogin kautta. 

Kuten sapattivapaanikin, niin loppuu uudet blogikirjoitukset tähän postaukseen ja palaan Suomeen perusarkeeni kaupan kassalle Haagaan odottamaan kouluunpääsyä. En koe elämäni olevan sen verran jännittävää, ettäkö jaksaisin kirjoitella siitä, vaikka miehen perheeltä tuli jo kyselyitä että kai sä nyt jatkat blogia, kun kaikki haluaa kuulla miten elämä sujuu eksoottisessa Helsingissä. Taidan ottaa perinteiset uutiskirjeet käyttöön :) Jos ja kun sitten elämäntilanne taas muuttuu, menemme naimisiin ja lähdemme komennukselle jonnekin eksoottiseen maahan, palaa blogi taas kuvioihin, koska pidin tästä höpöttelystä tosi paljon. Ja valokuvaus ja kuvienkäsittely olikin todella hauskaa puuhaa, niin haluaisin kehittyä tässä uudessa harrastuksessani enemmänkin. Mutta toistaiseksi hiljenee CamCam-blogi ja ne ketkä haluaa jatkaa seuraamista somessa löytyy kuviani instagramista @camillasainio -käyttäjänimellä. Meillä on jo tiedossa muutama yhteinen loma mieheni kanssa ja niitä pääsee sitten seuraamaan sieltä instagramista, jos on kiinnostusta. 

Olisin halunnut kirjoitella enemmän informatiivista tietoa tänne blogiin, mutta koska minullahan ei ole hajuakaan, miten oikeasti muutetaan Yhdysvaltoihin, jätin tämän osa-alueen ihan suosiolla muille kokeneimmille maailmanmatkaajille ja keskityin enemmän tällaiseen päiväkirjan kirjotteluun. Jos kuitenkin joku löytää tähän blogiin myöhemmin ja tarvitsee apua jonkun asian kanssa, autan mielelläni ja sähköpostiosoitehan löytyy tuosta etusivulta oikeasta yläkulmasta. 

Lopuksi haluan vielä kiittää kaikkia lukijoita - teitä oli yllättävän paljon ja ihmettelin monta kertaa, että kuka ihme tätäkin jaksaa lukea. Tosiaan olin alunperin ajatellut tämän olevan päiväkirja ja suunnattu perheelleni, mutta kiva huomata että "ulkopuoliset" lukijat löysivät blogini! Jokaikinen kommentti ja yhteydenotto lämmitti sydäntäni ja monesti pelasti päivän ja jaksoin taas lähteä kirjoittamaan uutta postausta :) 

Aivan ihanaa kesän jatkoa kaikille! Kiitos ja kumarrus!
Rakkaudella,
Camilla

Translate: It is time for me to leave the States and go back to Finland - for now. This is my last blog post for now, since I don't consider my life in Helsinki being so interesting that I need to write about it. It has been an adventure and I'm actually happy to go back to work and and see my family and friends. Thank you for a great experience and hoping to continue the blog one day when we get married and move to another exotic country :) 
With love, Camilla